Olen terveydenhuollon ammattilainen, fysioterapeutti ja terveydenhuollon opettaja. Eläkkeellä jo olen, mutta teen vielä töitä, sopivasti.

Olen myös poliitikko, jolla on mahdollisuus, yhdellä äänellä ja omalla toiminnalla, vaikuttaa ja päättää yhteisistä asioista.

Sain viime viikolla erilaisen mahdollisuuden, kokea ja nähdä tämän päivän vanhustenhoitoa muistisairaiden hoitoyksikössä. Olin viisi päivää töissä tehostetussa palveluasumisessa, vanhustenhuollossa, ihan hoitotyötä tekemässä, kahdessa aamuvuorossa ja kolmessa iltavuorossa. Tekemässä hoitotyötä muistisairaiden ja ikäihmisten kanssa. He tarvitsivat hoitajien apua 24 tuntia vuorokaudessa, joka päivä.

He olivat täysin riippuvaisia meistä hoitajista, kaikissa päivittäisissä toimissaan.

Päättäjille sanotaan, että menkää katsomaan, mitä hoitotyö on. Toki olen hoitotyötä pitkän linjan ammattilaisena tehnyt, mutten vanhustenhoidossa. Tilaisuus, jonka sain oli minulle merkittävä ja todellinen, monella tavoin. Vanhuksemme tarvitsevat hyvää hoitoa, päivän jokaisena tuntina. Inhimillistä, arvokasta ja hyvää hoitoa. Kun vanhenemme, ihmisenä olemisen raadollisuus ja monet puutteet tulevat näkyviin. Emme voi jättää näitä ihmisiä hoitamatta, kohtaamatta, auttamatta, ymmärtämättä.

Minun ihmisyyteni tuli vastaan niissä ihmisissä, joita hoidin ja jotka olivat riippuvaisia avustani, empatiastani, rinnalla kulkemisestani ja etiikastani. Hoitaessani ikäihmisiä, muistisairaita, toimintakyvyltään rajoittuneita, jouduin tekemään koko ajan valintoja ja tarkastelemaan arvojani. Kunnioitanko ikäihmistä, onko hänellä oikeus omiin valintoihin? Mitä on hyvä hoito? Onko se perustarpeiden tyydyttämistä? Vaippojen vaihtoa, ruokailua, pesemistä, puhtaiden vaatteiden vaihtoa? Onko se läsnäoloa, kuuntelua, ihmisen näkemistä omana yksilönä? Onko hoitotyö myös mahdollisuuksien antamista ikäihmisille? Mahdollisuutta seurata ympäristöä muualta kuin vuoteen pohjalta.

Hoitotyö voi olla fyysisesti raskasta ja hyväksyn sen. Itselleni arvovalinnat ja ihmisen kohtaamisen vastuut olivat vaativia, jopa fyysistä työtä raskaampia. Jäin miettimään päivän päätteeksi monia asiakkaita ja heidän tarpeitaan. Vanhus tarvitsee apua päivittäisissä toimissaan, mutta hän tarvitsee myös keskustelua, kosketusta, hyväksyntää, turvallisuutta, hellyttää, välittämistä, tietoa ja varmuutta siitä, että häntä hoidetaan hyvin. Osalla ikäihmisistä ei käy omaisia tervehtimässä tai heillä ei enää ole läheisiä.

Työpaikassani hoitajamitoitus oli hyvä, toimintaympäristö, tilat, hoito- ja apuvälineet työnantajan puolelta hoidettu erinomaisesti. Hoitajamitoituksesta puhutaan ja se on tärkeää, mutta ei tärkeintä. Minusta hoidon laatu tulee siitä, miten toteutan tehtävääni, olenko ylpeä siitä, että saan tehdä hoitotyötä, olenko ammatillisesti ylpeä työstäni ja olenko ihmisenä aito kohdatessani asiakkaan/potilaan hänen tarpeineen? Kultainen sääntö, joka löytyy monista uskonnoista, toteaa: Meidän tulee kohdella muita ihmisiä niin kuin toivomme itseämme kohdeltavan. Mielelläni muokkaisin tätä siten, että minun tulee kohdella ihmisiä niin, kuin he haluavat itseään kohdeltavan. Kunnioittaen heidän valintojaan. Vastaten hoitajani omalla ammatillisella toiminnallani asiakkaiden/potilaiden tarpeisiin. Hoitajana minulta edellytettiin taitoa ja tahtoa eläytyä asiakkaiden tarpeisiin. Vaikea ja vaativa tehtävä, ainakin minulle. Kiireen taakse en halunnut mennä.

Ikäihmisten, muistisairaiden hyvän hoidon haaste kannattaa pitää kirkkaana, ammattilaisten keskuudessa. Jos en pysty turvaamaan hyvää hoitoa minusta riippuvaisille vanhuksille, ei minun ole hyväksi tehdä sitä työtä. Tämän opin näiden viiden päivän aikana.

Pirjo Riikonen, sd

kaupunginvaltuutettu, aluevaltuuston varavaltuutettu